Tositarina: Kohtukuolema


Minna ja Pasi (nimet muutettu) odottivat esikoistaan kuten kuka tahansa pariskunta. 
Kaikki ei kuitenkaan tällä kertaa mennyt toivotusti. Alkuraskaus sujui täysin normaalisti, eikä mistään voinut ennustaa tulevia ikäviä uutisia. Ultrassa kaikki vaikutti normaalilta. Kuitenkin muutamaa päivää myöhemmin, raskausviikolla 33 pelko vauvan hyvinvoinnista ajoi pariskunnan sairaalaan. Minna ei ollut tuntenut vauvan liikkeitä, vaikka ne aiemminkin olivat tuntuneet vaimeasti istukan sijainnin vuoksi. Ensin huolestunut äiti ohjattiin sydänkäyrille. Kätilöei kuitenkaan saanut laitetta toimimaan ja pariskunta ohjattiin ultraan. Huoli osoittautui oikeaksi, kun ultraava lääkäri totesi ettei vauvan sydän sykkinyt.

Voimme vain kuvitella miltä tuntuu menettää oma vauva ja kuulla synnyttävänsä pian lapsensa kuolleena. Mikään ei voinut valmistaa pariskuntaa sellaiseen suruun. Valitettavasti Minna ja Pasi joutuivat tämän kokemaan, vain muutama päivä siitä kun ultrassa oli todettu kaiken olevan hyvin. "Aloin huutamaan kovaan ääneen ja pyysin mieheltäni anteeksi." Minna muistelee. Onneksi kätilö ja lääkäri olivat paikalla ja vakuuttivat heti ettei kohtukuolema ollut äidin syytä ja kertoivat mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Pariskunta olisi saanut jäädä sairaalaan heti, mutta Minna halusi nukkua yön kotona ja hakea kaiken tarvittavan. Mitään toimenpidettä ei olisi kuitenkaan tehty vielä sinä yönä. "Halusin hakea vauvalle jotakin omaa", äiti kertoo. Hän myös jännitti tulevaa synnytystä kovasti, eikä olisi vielä halunnut luopua vauvastaan ja pelkäsi myös miltä vauva synnyttyä näyttäisi. Silti paremmalta vaihtoehdolta tuntui synnyttää, kun antaa lääkäreiden leikata vauva pois.

Synnytyksen jälkeen tuoreet vanhemmat saivat pitää pientä poikaansa sylissä ja ottaa hänestä kuvia. He saivat myös katsella kun kätilö mittasi ja punnitsi pienokaisen. Pariskunnalle oli tärkeää jättää jäähyväiset ja kertoa vauvalle kuinka tärkeä ja rakas hän on. "Se oli tärkeä hetki kun saimme pidellä häntä sylissämme." Kun vanhemmat olivat hyvästelleet, oli aika päästää irti ja kätilö vei vauvan pois.

Minna koki että kohtelu sairaalassa oli todella hyvää ja hän kertoikin, mitenkahdesta hoitajasta osastolla tuli heille erityisen tärkeitä. Hoitajat kertoivat käytännön asioista ja kävivät säännöllisesti kysymässä vointia. Myös keskusteluapua tarjottiin. Äiti koki että hoitohenkilökunta oli ohjeistettu hyvin kohtaamaan kohtukuoleman kokenutperhe. Pasi koki myös että hänet otettiin isänä huomioon ja hänen suruunsa tarjottiin myös apua. Isä sai viettää sairaalassa koko sen ajan, mitä äitikin siellä oli.

Myös läheiset osasivat olla pariskunnan tukena, vaikka kaikista lähimmille menetys oli yhtä suuri. Sinä samana päivänä menehtyi lapsenlapsi ja kummilapsi, ei ainoastaan Minnan ja Pasin esikoinen. Osan oli vaikeaa ymmärtää että pariskunta oli menettänyt lapsen, ei toivoa lapsesta. Aluksi äidistä tuntui, kun sukulaiset ja ystävät olisivat tahtoneet nähdä vain lapsensa menettäneet vanhemmat. Jälkikäteen hän on kuitenkin ollut tyytyväinen siihen että ihmisiä kävi,näin oli helpompi pitää arjesta kiinni. Minna tietää tänä päivänä ketkä ovat niitä todellisia ystäviä, jotka oikeasti tukevat kun on vaikeaa ja suru meinaa viedä mukanaan.

Kohtukuolemanjälkeen ensimmäinen vuosi oli vanhemmille raskain. Ensimmäiset kolme kuukautta menivät sumussa ilman sen kummempia muistikuvia. Muutaman kuukauden päästä pariskunta alkoi odottamaan pikkusiskoa. Alkuraskaus sujui pelon, jännityksen ja surun keskellä. Myös ensimmäiset joulu, isänpäivä ja äitienpäivä oli vietettävä ilman lasta.

Ensimmäisenvuoden jälkeen suru suru alkoi helpottamaan. Heillä oli voimia keskittyä muistoihin, joita ehti raskausaikana ja esikoisen syntymän jälkeen haalimaan. "Esikoisemme elää muistoissamme ja elämässämme mukana edelleen joka päivä." Joulu, äitienpäivä, isänpäivä ja syntymäpäivä ovat vanhemmille vuoden vaikeimpia hetkiä, kun suru nousee pintaan ja ikävä tuntuu lohduttomalta. Minna kuitenkin päätti jo pian pojan kuoleman jälkeen, että tästä on selvittävä ja tämän kanssa on opittava elämään. "Edelleen monesti puhun esikoisestani, enkä häntä mitenkään salaile, sillä hän kuuluu perheeseemme aina."

Perheeseen syntyi tyttö vajaan vuoden päästä esikoisen kuolemasta. Raskausaika oli parille raskas, sillä pelko vauvan kuolemasta oli koko ajan läsnä. He ostivat myös kotidopplerin, joka oli jokapäiväisessä käytössä helpottamassa pelkoa. Ultria oli myös useammin ja vauvaa, sekä istukan toimintaa seurattiin tiiviimmin. "Minulla oli lisäksi hepariini lääkitys koko raskauden ajan istukan verihyytymien välttämiseksi." Esikoinen oli kuollut hapen puutteeseen, joka oli seuraus istukan verihyytymästä.

Nyt pariskunta odottaa kolmatta lastaan ja tässäkin raskaudessa sama lääkitys on käytössä. Minna
kokee ettei tämän raskauden kohdalla ole ehtinyt paljoa jännittämään, kun vajaa 2-vuotias kaipaa paljon huomiota. Silti pelko vauvan liikkumattomuudesta on jatkuvasti ja sitä seurataan. "Kumpikaan
raskaus kohtukuoleman jälkeen ei ole mennyt niin että voisi kokonaan huokaista helpotuksesta ja olla huoleton odottaja, koska kyllä se koko ajan mielessä liikkuu jos nytkin käy niin kuin esikoisen kanssa."

Julkaistu: 8.5.2016 klo: 19.45

Luo kotisivut ilmaiseksi! Tämä verkkosivu on luotu Webnodella. Luo oma verkkosivusi ilmaiseksi tänään! Aloita