Ensimmäinen kuukausi perhepäivähoitajana

Ensimmäinen kuukausi perhepäivähoitajan töitä tehden alkaa olla takanapäin, ja ajattelin kirjoitella vähän ajatuksia siitä millaista tämä työ on ollut ja miltä uudenlainen arki on tuntunut. Oman taaperon lisäksi päiviäni vauhdittavat nykyään siis kaksi hoitolasta. 

Töiden aloituksen myötä arkeen on tullut uudenlainen rytmi, joka ei kuitenkaan hirveästi poikkea siitä, millaista rytmiä olimme pojan kanssa jo eläneet. Aamuissa suurin muutos on se, että armonaikaa torkkumiselle ei enää ole, kun herätyskello pirahtaa lähes joka aamu kello 6.30. Ylös on noustava, vaikka yö olisi ollut kuinka levoton, sillä työpäiväni alkaa ennen puoli kahdeksaa. Käytännön työ on tietenkin aika samanlaista kuin kotiäitinäkin: lasten kanssa olemista, ruuanlaittoa, siivoamista, perushoitoa, ulkoilua... Aamupalan ja aamutoimien jälkeen lähdemme aina suoraan ulos, sillä sisälle tultaessa täytyy olla vielä aikaa lounaan valmisteluun. Ruokahuoltoa helpottamaan olen suunnitellut neljän viikon kiertävän lounasruokalistan, joka on vielä vähän keskeneräinen, mutta joka on jo tähän mennessä helpottanut suuresti ruokaviikon suunnittelua ja kaupassakäyntiä. Ihmettelen miksi ihmeessä en ollut tehnyt vastaavaa listaa kotiin jo aiemmin?! 

Perhepäivähoitajan työssä olen nauttinut päivien selkeästä rytmistä; pelkästään kotiäitinä ollessa päivät saattoivat olla välillä vähän haahuilua (mikä toisinaan on kyllä ihanaa sekin), mutta nyt ei ole ainakaan epäselvää siitä, mitä on ohjelmassa. Pidän myös työn itsenäisestä luonteesta: saan itse määritellä esimerkiksi päivärytmin, päivän ohjelman, säännöt ja tarjottavan ruuan parhaaksi näkemälläni tavalla. Toisaalta, ehkä suurin miinuspuoli tässä työssä on mielestäni aikuisseuran puute, vaikka toki muita vanhempia ja hoitajia voi nähdä leikkipuistoissa. Olen tottunut tiimityöhön, joten kaipaan kyllä työkavereiden seuraa ja sitä, että erilaisista tilanteista voisi keskustella jonkun kanssa. Mikään ei tietenkään estä sopimasta puistotreffejä äitikavereiden kanssa aamupäiville, kun käymme muutenkin lasten kanssa ulkoilemassa. Avoimiin kerhoihinkin voi tietenkin lähteä, jos vain jaksaa. Työpäiväni päättyvät yleensä neljän−viiden välillä, ja töidenjälkeen tykkään suunnata ihmisten ilmoille, kun päivä on muuten kulunut pääasiassa kotona. 

Yksityisenä perhepäivähoitajana sain valita hoitolapseni itse, sekä päättää minkä kokoisen ryhmän haluan muodostaa määriteltyjen rajojen (max 4 kokopäiväistä lasta) puitteissa. Omat hoitolapseni ovat tutuista perheistä, ja heidän tarvitsemansa hoitopäivät ovat tavanomaisia − ilta- tai vuorotyötä en olisi halunnut alkaa tekemään. Kaaosta täytyy kyllä sietää taas vähän uudella tavalla, sillä kolme lasta saavat huomattavasti enemmän sekamelskaa aikaiseksi esimerkiksi ruuanlaiton aikana kuin vain yksi lapsi. Kotona tehtävän työn hyvänä puolena on sekin, ettei työmatkoihin kulu aikaa, ja kun poika on edelleen kotihoidossa ei häntäkään tarvitse kuskata hoitoon. Tästä johtuen myös kotihoidontuki säilyy, ja pulskistuttaa omalta osaltaan "palkkapussiani". Kahden lapsen hoitamisesta en tietenkään saa mitään huippupalkkaa, mutta muutos on silti varsin positiivinen verrattuna pelkällä kotihoidontuella ja lapsilisällä elämiseen.

Työpäivät ovat tiiviitä, ja kun naperot on saateltu päiväunille puolen päivän jälkeen, tuntuu usein siltä, että olisin itsekin torkkujen tarpeessa. Pienet hoidokkini nukkuvat onneksi kiitettävän pitkiä päiväunia, joten siivoustöiden jälkeen ehdin myös pitämään kahvi-, tai omassa tapauksessani teetaukoa, ennen kuin ensimmäinen lapsi ilmoittaa heräämisestään. Tässä ensimmäisen kuukauden aikana on kyllä välillä tuntunut, että vuorokauden tunnit loppuvat kesken, että ehtisin nukkua kunnon yöunia. Univelkaa on kertynyt varsinkin, kun poika on heräillyt öisin jonkin verran. Satunnainen yöheräily on kuitenkin ollut ainut reaktio pojalta tähän uuteen tilanteeseen. Kaiken kaikkiaan taapero on sopeutunut muuttuneeseen arkeen hyvin, eikä edes se ole haitannut, että hänellä on nykyään päiväuniseuraa samassa huoneessa. On ihanaa nähdä, miten tämänikäinen jo selvästi nauttii leikkiseurasta, ja taapero on ollut niin reipas ja huomaavainen kaveri toisille, että hänestä on saanut olla useamman kerran ihan ylpeä.

Perhepäivähoitajan työni jatkuvat alustavasti kesän loppuun saakka, sitten nähdään jatkuuko tällainen kotona tehtävä työ vielä, vai onko aika kenties jollekin ihan muulle..?